Mikä on elämän tarkoitus? lapsi kysyi. Tuosta noin vain kysyi, kasuaalisti. Mahtoiko olla syöminen kesken. Lounaan ehkä. Ehkä hän imeskeli kuivaa kastikkeetonta spagettia sellaisena kuin hän spagettinsa tykkää syödä, lautaselta imeskellä al dente tai al labbro tässä tapauksessa, huulineen imeskelee hän sen. Ehkä hän imeskeli spagettia tai ehkä hän pomppi vähän sohvalla, polvillaan, sillai vähän vaan. Tai ehkä hän imeskeli spagettia ja pomppi vähän sohvalla ja kiemurteli sitten vähän lattialla, kyljellään hetken kiemurteli niin kuin seitsemänvuotiaat ovat yhtä pomppua ja kiemuraa, ennen kuin siirtyi taas vähin äänin tai äidin käskemänä pöydän ääreen hakemaan lisää spagettia imeskeltäväksi tai haarukalla syötäväksi, käytä sitä haarukkaa, saattoi äiti sanoa.
Oli miten oli, kysymys elämän tarkoituksesta tuli sillä tavalla kesken kaiken, miten nyt lasten kysymykset yleensä aina tulevat, kesken kaiken, kesken kaiken sen elämän.
Mutta äiti oli valmistautunut. Olihan hän herranjestas sentään itsekin kiemurrellut sohvannurkassa eksistentiaalisen tyhjyyden korventamana, upottanut punaiset Hai-saappaansa Aurajoen niljaiseen penkereeseen elämän tarkoituksen päähän pälkähtämiseksi ja tallannut hiekkateitä, pitkospuita ja muurahaisten polkuja v u o s i k a u d e t! Avannut ja sulkenut useita tuhansia kirjoja pölyttyneitä ja painotuoreita, sietänyt olemisen keveyttä hän on ja koska hän on, hän on myös valmis.
Äiti laski käsistään jonkun likaisen teepaidan ehkä, jonkun kostean liikkatuntipyyhkeen, jonkun kahvikupin, jonkun paperin, kauppalapun tai sähkölaskun tai koiran eläinlääkärikuluvakuutuskirjan hän laski käsistään ja veti syvään henkeä sillä valmistautunut hän oli.
”Elämällä ei oo mitään tarkotusta. Mun mielestä. Mun mielestä sillä ei oo mitään tarkoitusta, mut se ei tarkoita sitä, etteikö me ihmiset voitais silti yrittää tehdä meidän elämästä mahdollisimman merkityksellistä. Sillee mä ajattelen,” äiti sanoi ja ajatteli, että olipas se kerrankin lyhyesti ja ytimekkäästi sanottu, hyvin ja painokkaasti. Ja hän otti käteensä jälleen sen laskemansa likaisen teepaidan tai kahvikupin tai sähkölaskun tai todennäköisesti jotain ihan muuta, jatkoi puuhiaan itseensä niin kovin tyytyväisenä ja havahtui vasta myöhään saman päivän iltana siihen, mitä hän juuri menetti. Minkä mahdollisuuden hän juuri menetti. Mahdollisuuden vahvistaa siinä hetkessä yhteyttä lapseen keskustelemalla. Sillä keskustelun mahdollisuuden hän menetti unohtuessaan kuuntelemaan vain omaa ääntään.
Seuraavana päivänä sopivan luppohetken tullen äiti pysähtyi, laski kädestään jälleen keittiöpyyhkeen tai Turun Sanomat tai kännykän, mitä siinä kädessä nyt ikinä tuolloin olikaan, ja kysyi lapselta, mikä tämän mielestä sitten elämän tarkoitus on. ”Ei harmainta aavistustakaan”, lapsi vastasi ja vaihtoi puheenaihetta samalla hengenvedolla giljotiineihin ja siihen miten kaulat katkeaisivat ja tiedät kyllä mitkä irtoaisivat, hän sanoi ja päästi huuliensa välistä jonkun samaan aikaan sihahtavan ja rämähtävän äänen, ja äiti otti jälleen käteensä sen tiskiainepullon tai älykellon laturin tai kuorimaveitsen ja jatkoi hänkin puuhiaan. Ajatteli, että kai se on tärkeää pysähtyä aina siihen kulloiseenkin hetkeen. Jos se oli eilen herkkä ja hentoinen kysymys elämän tarkoituksesta, tänään se oli vimmaisa ja vereslihainen mässäily mestauksen kuvitelmilla. Kummatkin hetkinä yhtä arvokkaita. Ovat ne.
