Suotaival Torronsuon kansallispuistossa

Meillä on pihakuusessa pikkuoravia! Keittiön ikkunasta näkee parhaimmillaan kerrallaan jopa kuusi kappaleita heitä, naperoita, täydellisen valmiita oravia mutta pieniä kuin mitkä. Voiko olla mitään niin söpöä kuin puu täynnä silmuja napostelevia oravavauvoja? Enpä taida keksiä.

Sydän on muutenkin aika täynnä nyt. Oravataaperoisten söpöyttä mutta myös kevään ensimmäisiä aurinkoisia kelejä, niiden mukanaan tuomia pihankuopsutusaskareita ja laajemman perheen kanssa vietettyjä hetkiä luontopolkujen pientareilla, ystävien kanssa hurahtaneita myöhäisen yön tunteja viinilasien ääressä kevätkääryleitä rullaillen. Kosketusta, hymynkareita, kyyneleitä ja naurua, jolle ei tule loppua lainkaan. Pääsin kaiken lisäksi juhlimaan 40-vuotissynttäreitäni huhtikuun puolivälin paikkeilla lempijoogastudiossani lempijoogaohjaajani vetämän skumppajoogan ja äänimaljarentoutuksen parissa aivan tositositosi lempi-ihmisteni kanssa. Pa kah dun!

Myös yönyliretkeily on tältä kaudelta lapsen kanssa jo kovasti odotetusti käynnistelty, ja ollakseni viime retkeilykautta uutterampi (retki)blogin päivittäjä, huomaan, että nyt on juurikin raikkahin aika kiskoa jälleen retkibloggaajan pöksyt jalkaan, heh. Taisin nimittäin kolme viikkoa sitten luvata tässä Saaren kansanpuiston retkikirjoituksessani kirjoittaa Torronsuon Suotaipaleen reitistä, jonne jatkoimme matkaa äitini kanssa ensin Saaren kansanpuistossa vietetyn Tapiottaren taian järjestämän tinttiretken jälkeen.

Piipahdus Torronsuon kansallispuistoon oli meille kummallekin toinen laatuaan, sillä kävimme Torronsuolla viime syksynä kotimatkalla Liesjärven kansallispuistossa yöpymisen jälkeen. Kuljimme silloin vain lyhyen puolentoista kilometrin pituisen Kiljamon kierroksen, ja matkakertomus (Liesjärvi + Torronsuo) löytyy täältä.

Oli siis maaliskuun viimeinen päivä, pääsiäissunnuntai, kun Torronsuon kansallispuistossa Suotaipaleen 8,5 kilometrin pituisen ympyräreitin kuljimme. Täytyy myös sanoa, että koska emme olleet juurikaan suunnitelleet, mitä Saaren kansanpuiston tinttiretken jälkeen teemme ja missä, emme erityisesti ottaneet selvää reitin tiedoista. Nyt fiksumpana totean, että a) Torronsuo on suosittu kohde, ja kahden vierailun kattavalla kokemusasiantuntijan syvällä rintaäänellä on sanottava, että Pehkun pysäköintialue osoitteessa Somerontie 840 ON parempi valinta, ja b) Suotaival-reitin suositeltu kulkusuunta VASTAPÄIVÄÄN tarkoittaa, että reitti todella kannattaa kiertää vastapäivään. Kummatkin näistä tiedoista ovat kyllä saatavilla Metsähallituksen ylläpitämiltä sivuilta täältä, mutta minkäs teet, jos mitään et etukäteen mistään tarkista. Auto mahtui Kiljamon pysäköintialueelle kuitenkin juuri (saimme viimeisen autonkokoisen tilan), ja pitkoksilla jumppaaminen vastaantulevien patikoijien väistämiseksi kävi todella keskivartalo- ja kehonhallintatreenistä.

Mutta onhan Torronsuo nyt aivan ihana. Lähes silmänkantamattomiin mitä kansallisromanttisinta suomaisemaa maanläheisine sävyineen. Äidyimme äitini kanssa miettimään Suomi-nimen historiaa ja etymologiaa (jos kiinnostaa, voit lukea lisää tästä mysteeristä vaikkapa Kotimaisten kielten keskuksen artikkelista), ja ajatukseni viipyilivät tuon tuosta Maria Turtschaninoffin Suomaa-romaanissa sekä Mika Honkalinnan Suo siellä -valokuvateoksessa. Tulipa mieleeni myös Aino Kallaksen Sudenmorsian, Juhani Karilan Pienen hauen pyydystys sekä Jenni Räinän Suo muistaa. Kaipa meissä on suomalaisissa suo aika syvällä jossain identiteettimme syövereissä, mietin. Suon kauneus ravisuttelee ja niin tekee myös suru, jota tunnen ajatellessani kaikkea sitä menneiden vuosikymmenten turhaa, järjetöntä ja suoluontotyyppejä tuhonnutta ojitustyötä.

Maalis-huhtikuun vaihteessa Torronsuo oli osin jäässä, vaikka muutamat joutsenet ja lukemattomat muut paluumuuttajalinnut sieltä jo koettivat henkensä pitimiä löytää. Suotaival-reitillä oli myös hiljattain uusittu pitkospuita, mutta emme silti välttyneet kastamasta kenkiämme. Totesimmekin, että yhden ainoan oikeanlaisen vaateparren valinta oli mahdoton tehtävä. Pitkoksilla kun tarvittiin kumisaappaita, mutta reitin metsäisellä osuudella oli vielä runsain mitoin jäätä, mikä sai kumisaappaisiin sonnustautuneen retkeilijän (minut) toisinaan haukkomaan henkeään. Huvittavaa oli myös pohjoisimmissa rinteissä viipyilevät polvitaipeeseen asti ulottuvat lumihanget… toisaalta tuolloin en vielä tiennyt, että saisimme ”nauttia” samanmoisista kinoksista myös aivan Suomen lounaisimmassa kolkassa vielä liki kuukautta myöhemmin.

Jos alkutaipaleella saimmekin väistellä vastaantulijoita, noin puolivälissä sijaitsevalle Idänpäänkallion laavulle ja lintutornille päästyämme patikoijien virta hiljeni huomattavasti. Idänpäänkallion laavu, nuotiopaikka ja lintutorni eivät sijaitse kansallispuiston alueella vaikka kätevästi reitin varrelle sattuvatkin. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että vaahtokarkinpaistoon mielivien tulee kantaa omat puut mukanansa. Laavu oli joka tapauksessa upeimpia koskaan kohtaamiani, ja voisinpa veikata, että perheemme pienin retkeilijä, laavuista erityisen innostunut kakkosluokkalainen haluaisi todellakin yöpyä täällä joskus.

Palatessamme autolle joimme vielä viimeiset kahvit Kiljamon kierrokseen kuuluvalla näköalapaikalla, joka oli meille tuttu viime visiitiltämme Torronsuolle. Hämärä alkoi jo laskeutua, ja niin oli myös parkkipaikka tyhjentynyt puolikahdeksaan mennessä illalla. Kiitos äidilleni jälleen kerran retkiseurasta – Torronsuolle palaamme varmasti jälleen.

Kuvissa
9 Idänpäänkallion lintutornissa oli ylhäällä myös ruokaryhmä. Miten ihana paikka tässä olisikaan syödä eväitä!
10 Idänpäänkallion nuotiopaikka.
11 Ruokavastaavan roolissa olin tehnyt meille ruokatermariin ratatouillet.
13 Idänpäänkallion laavu. Aivan upea, kuva ei tietysti tee sisätiloille oikeutta.
14 Ruokavastaava.
15 Ruokavastaavan vaniljakastikkeeseen tehty chiavanukas ja oman pihan vadelmahillo.