Nora Ephron: En voi mitään kaulalleni

”Lukeminen on yksi päätoimistani. Lukeminen on kaikki. Lukeminen saa minut tuntemaan, että olen saanut aikaan jotain, oppinut jotain, tullut paremmaksi ihmiseksi. Lukeminen tekee minusta fiksumman. Lukeminen antaa minulle keskustelunaiheita myöhempään käyttöön. Lukeminen on uskomattoman terve itsehoitokeino keskittymishäiriööni. Lukeminen on pakenemista ja pakenemisen vastakohta; se on tapa olla yhteydessä todellisuuden kanssa, kun on viettänyt päivän keksien asioita omasta päästään, ja se on tapa päästä yhteyteen jonkun toisen mielikuvituksen kanssa, kun päivän kokemukset ovat olleet liiankin totista totta.”

Puhelimessani on kuvakansio, jossa on valokuvia pelkästään kirjojen kansista. Nämä ovat ottamiani kuvia kirjoista, jotka olen lukenut ja joista olen aikonut kirjoittaa Instagramiin (tai sittemmin: tänne blogiini). Varhaisimmat kuvista ovat kolmen vuoden takaa. Arvaatteko, muistanko näistä kirjoista paljoakaan siitäkään huolimatta, että kirjat ovat noin kahdensadan vuodessa lukemani teoksen joukossa niitä erittäin harvoja ja valikoituja, jotka ovat tehneet minuun lähtemättömän vaikutuksen? Paljastan vastauksen: en muista. Vaikutus on voinut olla lähtemätön, mutta mikään muu sitten ei ollutkaan. Lohdutan kuitenkin itseäni silitellen heikohkon muistin varassa rimpuilevaa lukijaa minussa hellästi myötäkarvaan. Vaikka mitään yksityiskohtaista en muistaisikaan, mikään ei todella katoa, ajattelen. Kaikki lukemamme, näkemämme ja kokemamme muokkaa ja muuttaa meitä aina hitusen kerrallaan. Jotkut teokset rysäyksellä siinä hetkessä, toiset pikkuhiljaa ja tiedostamatta.

Luin Nora Ephronin En voi mitään kaulalleni ja muita mietteitä naisen elämästä (Otava 2007) aika tarkkaan kaksi vuotta sitten. Otin silloin mielestäni hauskan kuvan kirjasta omaa kaulaani vasten. Minäkään en voi mitään kaulalleni, vaikken Ephronin kaulatuskaan (vielä) samaistukaan. Nyt kahden vuoden kuluttua en muistanut kirjasta oikein mitään muuta kuin lähtemättömän vaikutuksen. Jotain siitä, että ajoittaisista newyorkilaispinnallisuuksistaan huolimatta teos oli oivaltava, älykäs, hauska ja vaikuttava. Ja pidin ottamastani kuvasta niin paljon, etten pystynyt luopumaan ajatuksesta kirjoittaa lukukokemuksestani vielä. Mitä siis tehdä? No tietysti luottaa omaan hataraan kokemukseen siitä, että teos kannattaa lukea, ja lukea se sitten ajatuksella ja muistiinpanovälineet tupruttaen uudelleen.

”En halua ryhtyä saarnaamaan, mutta käsilaukku (kuten myös korkokengät) rajoittavat ihmisen liikkumavapautta. Se on yksi monista syistä siihen, että miesten käsilaukkutrendi ei ole koskaan saavuttanut kovin suurta suosiota. Jos toinen käsi on varattu käsilaukun kantamiseen, se ei ole vapaa niihin kaikkiin jännittäviin asioihin, joihin sitä voisi käyttää, kuten tien raivaamiseen tungoksessa, rakkaiden ihmisten halaamiseen, uralla kiipimiseen ja taksinkuljettajalle huitomiseen.”

Nora Ephronin En voi mitään kaulalleni kannattaa lukea! Nora Ephronin En voi mitään kaulalleni kannattaa lukea kaksi kertaa! Se on ihana. Okei, välillä se on raivostuttava, mutta kun se ei ole raivostuttava, se on ihana! Ra kas tan sitä lempeän humoristista tapaa, jolla Ephron käsittelee elettyä elämää(nsä)… ja millaista elämää se on ollutkaan! Miten kouriintuntuvaa, miten eloisaa, sosiaalista, luovaa, herkullista. On avioliittoja, on eroja, seksiä, kehollisuutta, ystäviä, julkisuudenhenkilöitä, New Yorkia, New Yorkia, New Yorkia. Ajattelen Joan Didionia, Vivian Gornickia ja vähän myös Deborah Levyä. Ajattelen aikaa, jolloin Julia Child oli mullistanut amerikkalaisen ruoanlaiton ja ruoka oli paljon muutakin kuin sitä, mitä suuhunsa laitettiin. Ajattelen naisia, ajattelen naista siinä ajassa ja niissä muoteissaan. Eri sukupolven ja kulttuurisenkin kehyksen edustajana ajattelen, että Ephronin suhtautuminen moneenkin asiaan on ihastuttavan vapaamielistä – toisaalta aivan shokeeraavan neuroottista. Kaikessa on kuitenkin elämänmakuinen pohjavire, enkä todella tiedä, onko hän aina tosissaan ja jos niin missä määrin.

”Joka tapauksessa yhtäkkiä eräänä päivänä maailmaan ilmaantui tämä vanhemmuudeksi kutsuttu asia. Vanhemmuus oli vakavaa. Vanhemmuus oli rajua. Vanhemmuus oli juhlallista. Vanhemmuus oli aktiivista, energistä, tauotonta. Vanhemmuus merkitsi Mozartin soittamista CD-levyiltä raskaana ollessa, synnyttämistä ilman epiduraalia ja lapsen rintaruokintaa siihen ikään saakka, että hän kykeni omin avuin avaamaan äitinsä paidannapit. […] Vanhemmuudessa ei ollut yksinkertaisesti kysymys lapsen kasvattamisesta, siinä oli kysymys lapsen muuttamisesta, lapsen pakkosyöttämisestä ranskalaisten hanhien tapaan, muuntamisesta, muokkaamisesta, sovittamisesta, manipuloimisesta, silottelemisesta, parantelemisesta.”

’Elämänmakuinen’ ei kuulu suosikkiadjektiivieni joukkoon, mutta niin vain huomaan käyttäneeni sitä tuossa edellä. En voi mitään kaulalleni -essee- tai -kirjoituskokoelman heppoisesta koosta huolimatta Ephron onnistuu käsittelemään todella monipuolisen kattauksen aiheita naisen elämänkaaren varrelta. Kirjoitukset saavat lukijan hymistelemään samanmielisyyden merkiksi, naurahtelemaan ja availemaan suutaan järkyttyneenä. Kaikessa kirjossaan ne saavat lukijan myös liikuttumaan – että voi tällaistakin kirjallisuutta lukea. En voi mitään kaulalleni on ihan saakelin kova teos. Nora Ephron (1941–2012) on ihan saakelin kova kirjoittaja. Kertoohan sen nyt jo toki aivan vaaaaaltavan pitkä lista huippusuosioon nousseita romanttisia komedioita, joissa Ephron on toiminut käsikirjoittajana (Kun Harry tapasi Sallyn, Uneton Seattlessa, Julie & Julia ja Sinulle on postia… vain muutamia mainitakseni).

”Mutta rehellinen totuus on, että on surullista olla yli kuudenkymmenen. Kaikkialla on pitkiä varjoja – ystävät kuolevat ja taistelevat sairauksia vastaan. Melankolian usva leijuu kaiken yllä ja pakottaa ihmisen pohtimaan sitä tosiseikkaa, että elämä, vaikka kuinkakin onnellinen ja menestyksekäs, on ollut täynnä pettymyksiä ja virheitä, pieniä ja suuria. On unelmia, joista ei koskaan oikein tule totta, ja tavoitteita, joihin ei koskaan aivan oikein ylletä. Lyhyesti sanottuna, on sellaista, mikä kaduttaa.”

Kuvissa
1 & 3 Kirsikankukkia Turun Aurajokirannassa keskiviikkona 8. toukokuuta. Näistä upeuksista tuli nautittua jäätävässä ilmanalassa kevään (kesän??) ensimmäiset jäätelökojujäätelöt (Jymyn mansikka-limesorbetti) kourassa Iiu Susirajan näyttelyn jälkeen (WAM).
2 The Kuva.